Tässäpä meidän perheen uusin lemmikki Unto.
Vielä alkutalvesta mulla oli mielessä että tuo erikoisen värinen iso ukkofasu pitää saada hyllyyn mutta pikkuhiljaa olen tullut toisiin aatoksiin. Kertaalleen jopa kyttäilin sitä jousella ja kerran myös Taika lyhensi siltä pyrstöä mutta niin se vain on jäänyt pihapiiriin pyörimään kun muut fasut ovat häipyneet omille teilleen lumien muututtua vedeksi.
Rakas, siis myös eläinsellainen, vaimo antoi sille nimen Unto - eikä nimi miestä pahenna jos mies ei nimeä.
Unto on hyvätapainen ja erittäin kesy. Ei välitä juuri ihmisistä eikä edes koirista. Käy uteliaana jopa istuskelemassa etupihan terassin kaiteella. Koiratkin ovat tottuneen Unton läsnäoloon niin paljon että antavat sen tepastella kaikessa rauhassa tontilla eikä edes niiden leikit tepastelusta häiriinny.
Jopa Taika antaa Unton olla rauhassa vaikka se on jahtihommissa mitä melkoisin silppuri. Tänään Unto käveli rinta kaarella ja heltat punaisiksi turvonneena etupihan poikki ja Taika vain istui portailla ja seurasi sitä katseellaan. Eilen se oli seurannut roskatoksen päällä istuen kolmen koiran mellastusta katoksen juurella ja ilmeisesti Unto oli myös kannustanut koiria raisumpiin leikkeihin kovilla kiljaisuilla.
Siinä että koira, jopa metsästyskoira, tottuu jatkuvasti pihapiirissa liikkuvaan eläinyksilöön ei ole mitään uutta. Hyva vainuinen koirahan kuulemma pystyy erottamaan jopa saman lajin eri riistaeläimet toisistaan. Toinen on se että koira alkaa mieltämään omalla reviirillään liikkuvia riistaeläimiä tavalla vakiokalustoksi eikä se enää välitä niistä. Koira voi myös oppia metsästämättä kotipihallaan...
Kun minulla oli seisoja, Nita, niin se jopa makasi nurmikolla kun fasut marssivat jonossa alle metrin päästä sen kuonon edestä ja ainoa reagointi niihin oli vaisu pään nosto ja vielä vaisumpi haukotus. Mutta auta armias kun Nitan vei pois tontilta niin johan oli eri sävelet toiminnassa ja fasut hätää kärsimässä.
