...mettäjäniksen vaikka kaadettua
No niin, kolmantena talvena siittä kun metsästelytouhut aloitin kärsivällisyys ja opettelu vihdoin palkittiin. Olin etukäteen valmistelemallani passipaikalla ruokinnan läheisyydessä. Riistakameran videotallenteista sain kivasti haarukoitua potentiaalisen aikavälin yöllisen vierailijan naposteluajoista. Tuossa noin 23 pintaan metsäjänis sitten tulikin ruokinnalle, hiiren hiljaa kuten aina. Osasin sitä vähän odotellakkin niin ilmestyminen ei ollut niin täys tyrmäys kuin joskus aikaisemmin.
Taivas oli pilvetön, pakkasta 8 astetta. Istuin pyöreällä pienellä jakkaralla ja tällä kertaa kantapään kautta tämänkin oppineena olin varmistanut että ampumasuunta on ok ja voin tehdä riistalaukauksen ilman ylimääräisiä liikkeitä. Oikeastaan mitään näkösuojaa ei ruokinalle ollut tuon metsäjäniksen tulosuunnasta. Suoraan tuli ruokinnalle, ei juuri varmistellut ympäristöä. Kuutamo loi mukavasti valoa, mutta jänispä asettuikin ison kuusen heittämän varjon kohdalle syömään ja painautui melko välittömästi hankea vasten, hampaiden narske vaan kuului kun kaura kävi kaupaksi.
Katsoin tilannetta rauhassa ihan hyvän hetken, kokosin vähän ajatusta, tai pikemminkin poistin kaikki ajatukset. Jänis sulautui hankeen niin hyvin etten välillä erottanut sitä ollenkaan, vain korvien ajoittainen nostaminen paljasti mihkä päin se pää ja sitä mukaan koko elukka on ruokinnalla. En keksinyt muuta kuin hitaasti painaa omaa päätäni hangensuuntaisesti mahdollisimman alas että saan paremman käsityksen eläimestä. Sitten paljastui missä kulmassa ja miten siinä ruokinnalla oleskellaan.
Paikka ei ollut helppo, ainakaan mulle ja hetken jo harkitsin että en ammu jos ei yhtään näkyvyys tosta parane. Eläin kuitenkin liikkui hieman noustessaan kuuntelemaan ja painui sitten takaisin matalaksi. Mietin että nyt tai ei koskaan, jos tätä tilannetta en käytä en välttämättä koskaan ammu mitään, ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta.
Hitaasti vain sormet jänteelle, rauhallinen jousennosto ja jänne kireäksi....Seuraava hetki ei kyllä hevin unohdu kun mallasin tähtäystä hieman elukan korvista taaksepäin ja alas....thong! sano jänne kun nuoli lähti matkaan. Seuraavat hetket menivätkin niin nopeasti etten ehtinyt juuri muuta kuin tajuta että jänistä vietiin ja lujaa...osuinko, tuliko haavakko, ammuinko kokonaan ohi....Jäin paikoilleni jakkaralle ja katselin eläimen poistumissuuntaan, oliko se lähimmän kuusen alla, vaikutti siltä. Pistin toisen nuolen jänteelle ja ajattelin jo ampua kohden valkoista länttiä kuusen alla, josko se meni sinne nuoli kylessä...tai..tai sitten ei.
NO, päätin nousta jakkaralta ja mennä katsomaan miten tämä homma nyt sitten meni. Ruokinnalla oli hieman punertavaa jälkeä, olin siis osunut, mutta miten? Kuljin kolmisen metriä sen kuusen juurelle jossa olin ollut näkevinäni jäniksen laukauksen jälkeen. Ei mitään, ei myöskään verta. Perkele....meninkö killisilmä ampumaan sittenkin sen haavakon...Sitten vilkaisin vasemmalle, siellä oli selvä verinoro hangella, eli siis osuin ja ilmeisesti ainakin jotenkuten. Seurailin verinoroa vajaan 5 metriä ja huomasin maassa ison lammikon. Hitto vie! Tämä tarkoittaa sitä että osuin hyvin! Menin niin nokka maata viistäen että melkeenpä törmäsin pitkin pituuttaan maassa hengettömänä makaavaan mettiäiseen. En nyt ihan muista mikä se eka ajatus oli, varmaan sellainen hämmentynyt ei juma....on se oikeesti siinä ja tuosta se ei loiki enää minnekkään. Hetken tuijjottelin sitä ja totesin uudestaan ittelleni että kyllä sä sen ammuit, perskeles.
SIten katoin lähemmin ja huomasin että osuma oli, olosuhteetkin huomioiden omasta mielestäni aikalailla täydellinen. Eläimen pakomatka toppasi jo noin 7-8 metrin päähän ruokinnasta. Taisi siinä käydä mielessä Tuntematonta Sotilasta mukaillen että vois sinnuu, kato minkä teit, varomaton olit.
Eipäs siinä jänis varovasti ylös maasta ja samantien alkoi tulla pulppuamalla verta. Roikottelin hetkenaikaa, painelin vähän alavatsaa josko tulisi virtsat pihalle ja sitten vaan jänön kanssa takas passipaikalle. Onneksi olin opetelut sen yhden yliajetun rusakon kanssa miten suolistuksen yms pitäisi mennä, nyt sujui jo selvästi paremmin. Suolet pois, myös se paskasuolenpätkä sieltä luiden alta yms. Sitten tupakiksi ja perssiilleen hankeen vähän miettimään ja kertaamaan tilannetta josta tietenkään ei ole kuin mielikuvia, niin äkkiä kaikki sitten kävi kun ampumapäätöksen oli tehnyt. Kumma kyllä ei minkäänlaista tärinää, jännittämisentunnetta tai mitään, kaippa sitä oli ittensä mielikuvaharjoittelulla niin suggestoinut tilanteeseen että kun se nyt tuli niin sen vain teki ja tälläkertaa tais tulla tehtyä aika vimosen päälle, vaikka itte sanonkin
Taisinpa siinä useempaan otteeseen kiittää ja pyytää anteeksi eläimeltäkin sitä hetken kärsimystä minkä tuotin.
3 vuoden kova opettelu ja päättäväisyys kaataa se riista jousella palkittiin, on sen eteen paleltu kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja, mutta periksi en ajatuksissa antanut koskaan. Parasta tässä kuitenkin on se että laukaus onnistui noin hyvin ja eläin ei ehtinyt juuri kärsiä tai jäänyt haavakkona kitumaan jonnekkin. Tämä oli sellainen, jos näin voi sanoa, kaunis ja nopea kuolema. Nyt vaan kuinnioituksesta eläintä kohtaan tehdään siittä mahdollisimman hyvää ruokaa, tosin riiputellaan ny sitä ihan rauhassa, ei se enää mihinkään karkaa
Itsestäni on jotenkin hienoa että tämä on ensimmäinen koskaan ampumani riista ja sen nappasin vaistojousella, en ruutiaseella tai millään muullakaan, vaan jousella
Pari kuvaa mukaan tarinaan
[ylläpito on poistanut liitteen]
