Osa VII (jatkuu)
Sunnuntai 2.12
Kokoontuminen oli sovittu tällekin aamulle kahdeksaksi, ampujien pääluku säilyi yhdeksässä mutta muuhun koostumukseen tuli hiukan muutoksia siten että eilen mukana ollut kahden bretonin ohjaaja oli vaihtunut lyhykarvaisen saksanseisojan naisohjaajaksi. Hekalla oli mukana myös mäyräkoira Iitu joka oli kuulemma ohjelmoitu toimimaan tänään seisojana - kuten tunnettua hyvästä reppukoirasta on moneksi...
Oli lähestulkoon tyyni, pakkasta 12 astetta, maassa muutaman sentin lumikerros ja miehistö kovassa iskussa huolellisen iltatankkauksen ansiosta - olosuhteet siis hipoivat täydellisyyttä joten odotukset olivat ns. tapissa
Me jatkettiin Taikan kanssa antivieraskoreasti kahdestaan ja muut olivat jakaantuneet kolmen eri seisojan taustajoukkoihin joista yhtä vahvisti Hekan mäykky.
Saavuimme samoille mestoille kuin eilenkin sillä mitäs sitä turhaan alueita vaihtamaan kun kerran on riistaa. Lähdin Taikan kanssa suurehkon peltokanavan vartta myötätuuleen tarkoituksena alkaa sahaamaan pelto-ojia sieltä vastaiselle. Annoin koiran edetä myötätuuleen jotain 15-20 m kerrallaan, komensin sen sitten aina takaisin ohjaten sen kanavan varren heinää ja pajukkoa kasvaville reunoille.
Yhtäkkiä lähtöpaikalta kuului huuto ”seis” ja vilkaisin kun selkäni taakse, sieltä tuli seisojan nostama ukkofasu lujaa suoraan ylitseni, sain hyvän vedon linnulle noin 5-6 m korkeudella lentävälle linnulle mutta juuri kun veto oli valmis se teki jyrkän mutkan ja keppi jäi jänteelle…
Taika sai pian maajäljestä kiinni ja kaikesta päätellen se oli todella tuore eli ei muuta kuin rauhallista kulkua koiran jäljessä tuhansien ja tuhansien riistatilanteiden jalostamat äärimmäisen nopeat refleksit viritettynä… joopa joo
Taika veti maahan ja hidasti kulkuaan ihan etanaksi ja pysähtyi paikoilleen tuijottaen erillistä heinätupsua penkalla…siirryin koiran ja merkatun paikan kanssa linjaan että nouseva lintu lähtisi mahdollisimman suoraan poispäin… MENE!!!
Taika loikkasi tappoaikeissa tupsuun mutta nosti päätään hölmön näköisenä ja katsoi minua kuin sanoen että "ei täällä mitään ole"…samassa nakkufasu hyppäsi Taikan alta suoraan kohti ja mulla meni pasmat totaalisesti sekaisin siinä päälle hyökkäävää fasua väistellessä. Taika otti kuumana kuin kekäle perkeleellisen peräänmenon ja minä annoin sille piiippiä pantaan – ilman minkäänlaista vaikutusta. Muutaman sadan metrin jälkeen koira palasi luokseni ja me keskustelimme hetkisen tuosta liian pitkästä peräänmenosta. Tosin keskustelu oli niin yksipuolista että sain ajatuksen kokeilla piippiä ja sehän ei toiminut. Pudotin illalla ”roiskevesitiiviin” lähettimen juomakippoon mutta koska sain sen sieltä samalla siunaamalla pois kiposta ja ravisteltua kuivaksi ei tullut mieleen testata tai saati kuivatella sitä sen kummemmin.
On se tämä suomalaisen erämiehen elämä yhtä vittua, suklaapatukat umpi jäässä ja bonuksena sähköinen tietoliikenneyhteys isännän ja koiran välillä katkeaa – täytyy vaan ihmetellä esi-isien selviämistä täällä synkässä ja karussa maassa.
Pari törmäystä ja sitten kunnon nosto, keppi sujahti muutaman sentin ukkofasun selän yli, siis todella läheltä. Sitten pari koiran lukuvirhettä joista voisin kyllä laittaa kunnon sähköpannan omaan kaulaan ja antaa lähettimen Taikalle josko tässä alkaisi itsekin oppimaan jotakin...
Taas hyvä haju ja Taika merkkaa linnun nopeasti eteensä eikä tällä kertaa pysähdy vaan loikkaa korkealle hyppäävän linnun takapäähän kiinni ja höyhenten pölinä alkaa… koetan ehtiä hätiin mutta myöhästyn. Pyrstötön nakkufasu nousee korkealle ja suuntaa yli peltojen Taika perässään minun huutaessa seis- ja ja paikka-komentoja niin paljon kuin vihellysten välillä pystyy… Vitut menkööt… Taika palaa suu täynnä persehöyheniä ja pyrstösulkia oksentaen mahaansa tyhjäksi – ihan oikein perhana!!
Eilisen viiman ja pakkasen ärsyttämä kurkku alkaa olemaan huutamisesta siinä kunnossa että ääntä ei tahdo lähteä ja ohjaamisessa pitää tyytyä sitten pelkkiin vihellyksiin ja läheltä käsimerkkeihin – ei varmaan pysy hyppysessä kun on niin kuumana tilanteista. Mutta jatketaan jahtia, sitä vartenhan tänne on tultu.
Nousen romahtaneen ladon katon päälle ja seuraan uteliaisuuttani kiikareilla seisojien toimintaa – varsinkin sen naisohjaajan koira näkyy tekevän vauhdilla laajaa hakua kuin kone käsi- ja vihellysmerkkien mennessä perille näyttävästi. Koira saa seisonnan ja ampujat ryhmittyvät paikoilleen, fasu nousee ja 3 luuluu-nuolta on ilmassa mutta eipä vaan yhtään fasussa… hähä häh hää… Koirien toiminta on ihan eri luokkaa kuin eilisessä tuulessa kun haju liikkuu nyt tasaisesti ja ilmavainuiset koirat paikallistavat riistan nopeasti – kerrassaan hienoja koiria kaikki. Ohjaajat eivät anna, kuten koeseisojien kanssa yleensäkin toimitaan, koirien kertaakaan merkata maajälkeä mutta meitäpä ei Taikan kanssa semmoinen junttimaisuus kuin maajäljen seuraaminen haittaa, joskus tai siis useimmiten siitä on selvää etua riistatilanteiden suhteen kuten vaikkapa eilisen kovassa tuulessa oli. No, ”gundog” ei ole seisoja eikä seisoja ole ”gundog”, tuon hienon englanninkielisen termin voisi suomentaa rehellisesti reppukoiraksi – ainakin meilläpäin se merkitsee hyvää jahtikoiraa rotuun, kokoon, seksuaaliseen suuntaukseen tai sukupuoleen katsomatta ja sen työskentelytapa muokkaantuu tiiviissä yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa isännän kanssa ilman turhia krumeluureja ja ohjeistuksia - ja mikä parasta sille saadaan monipuolisesti riistaa kuin riistaa ilman mitään hienosteluja.
Noin kilsan päässä autoilta aloitan sänkipellon ojien sahaamisen vastaiselle, mennään muutama oja kunnes Taika törmää pieneen peltopyyparveen ja sitten taas perään meno, en edes yritä viheltää vaan lyön sikarin suupieleen ja odottelen vaikkei Taika lähtiessään sanonut I’ll be back. Siinä tuprutellessa huomaan liikettä muutaman metrin päässä edessä, siihen oli jäänyt peltopyy uros joka alkoi ruokailla tietämättä mitään olemassaolostani. Todella kaunis lintu ja kieltämättä harmitti kun se sai ”hieman” kyytiä ja haukkumista kun Taika palasi takaisin peräänmenosta.
Seuraava äkillinen nosto hieman liian kaukaa minusta ja täydessä vedossa ollut keppi jäi jänteelle mutta seuraava haku oli taas niin hidas että ehdin koiran lähelle ennen nostoa ja keppi ilmaan.. ei vittu, taas hieman yli…ehkä lähempää kuin edellisellä kertaa mutta kumminkin yli. Ilmassa leijui pari höyhentä mutta nehän saattoivat olla rajun lentoonlähdön irrottamia tai sitten nuolen… päätin että nuoli meni niin läheltä että höyhenet pölähti, tai no joo, tai varmaan ihan vähän pölähti...
Nyt riista alkaa olemaan tykistötermeillä ilmaistuna ”haarukassa” ja koska olen tykistön kersantti niin tiedän siitä että seuraava nuoli osuu!!!! Rauhoitan hieman itseäni sillä vaistolla ei osuta hampaat irvessä vaan ampumalla rennosti aivot totaalisesti narikassa. Onneksi koiran ohjaaminen ja liikkumisen jatkuva huomioiminen pitää ajatukset pois ampumisesta niin tiedän että kohta näillä lakeuksilla raikuu isojen apinoiden voittohuuto – perkele, kiipeän jonkun ladon katolle ja huudan sieltä
Lasken pikaisesti mitä nyt on tullut syydettyä keppiä lentäviin fasuihin, olisiko yhteensä 5 nuolta eilen ja tänään.. ei vielä paha mutta kohta on… Toisaalta ohiampuminenkin on ihan hauskaa koska sekin on aina ”tilanne”.
Sovittu makkaratauko lähenee ja lähden suuntaamaan autoa kohti. Nyt törmäys muutaman fasun parveen ja kun koira palaa peräänmenosta funtsin että josko tähän olisi joku jäänyt juromaan kuten äskeisestä peltopyyparvesta jäi. Ohjaan haun sille kohtaa mistä parvi lähti ja kun ensimmäinen 5 minuutin perkkaus ei tuottanut tulosta tuon Taikan samaan paikkaan eri suunnasta, ei vieläkään, no jo on kumma… Kolmas haku samassa paikassa, Taika painautuu alas ihan kuin näkisi jotain pellossa. Siirryn koiran taakse ja alan jännittämään jousta… ukkofasu hyppää ja PAM!! Höyhenet pölisevät ilmassa mutta fasu on takuuvarmasti Taikan suussa eikä enää missään lakeuden ilmatilassa!!! Nuoli on lävistänyt linnun keskeltä selästä rintaan ja jäänyt siihen. PERKELE, siinä se on!!! Istun perseelleni peltoon ja otan fasun käteen ja Taikan kainaloon – yks kuppanen fasu ja mies melkein vääntää itkua koira kainalossa
Vilkuilen ympärille ja etsiskelen latoa minkä katolta huutaa. Onneksi sellaista näy kuin taivaanrannassa jonne on ihan liian pitkä matka. Ja ei se varmaan muutenkaan olisi ollut ihan viisas veto – se huutaminen meinaan…
Tossua toisen eteen ja autolle peltokanavan vartta pitkin. Taika saa vainun sen toiselta puolen ja menee hajun perässä kanavan pohjaa pitkin kunnes jää pettää ja peräpää uppoaa veteen. Nostan Taikan vedestä ja kuivaan sen riisumaani villapuseroon – äkkiä autolle ja koira johonkin autoon lämpiämään koska pakkasta on kuitenkin toistakymmentä astetta.
Nuotiolla on nauravaista porukkaa ja Hekan Toyota maasturin konepellillä komea nippu saalista – ”No, mites Varjaagilla?”
”On tuolla yks repussa – lennosta puotin perkele…”
Kätellään puolin ja toisin sekä vaihdellaan ”tilanteita”, niitä oli kertynyt joka jampalle ja fasuja ”nurin” yhteensä 12kpl – eilen ”vain” 3 joten kyllä päivillä on eroa. Minun ampuma fasu oli ainut lennosta pudotettu, kaikki muut oli ammuttu seisonnasta ja pari ”muuten vaan maahan” jäljityksen jälkeen. Perinteiset saaliskuvat monella kameralla ja makkaraa naamariin. Sovittiin että vielä noin tunti jahtia ja sitten kämpän siivoukseen ja kotimatkalle.
Taika oli suhteellisen kuiva joten päätin lähteä loppuajaksikin sen kanssa peltoon mutta kun kyselin että "kiinnostaisiko jotakuta satavarma lentoonampuminen ja tosi epävarma saalis" niin eipä noita ollut mukaan lähtijöitä jonoksi asti
Suuntasin kohti Kyröjoen rantatörmää ja kun pääsin sinne niin näin kun fasu juoksi jäätä pitkin joen joen yli eteemme. Ajattelin että tuosta otetaan sitten toinen reppuun mutta kun tulin lähelle lintua huomasin että jäässä oli märkiä kohtia, siis todennäköisesti sulaa tai ohutta jäätä lumen alla…pois täältä ja pian…
Rantapenkan korkeimmalta kohtaa näin kun rusakko makasi apauttiarallaa 20m päässä paljaalla sängellä ja Taikan kulkusuunta semmoinen että se saisi pian siitä vainun…ei vittu, melkein sula joki vieressä… juoksin rusakon ja joen väliin ja ajoin sen ylös joesta poispäin. Ajo lähti poikki peltojen ja huokasin hetkeksi helpotuksesta mutta parissa minuutissa haukku alkoi lähestyä, rusakko oli samassa joen jäällä juosten sitä puoliväliin ja kun töppöset alkoivat kastumaan niin se pyörähti omia jälkiään takaisin lyöden hyylään rannan heinätupsuihin. Perkele, Taika menee taatusti maajälkeä suoraan jäälle jos en saa rusakkoa liikkeelle ennen sitä. Pudotin jousen kädestä ja juoksin kohti rusakkoa joka lähtikin liikkeelle ja juoksi melkein Taikan suuhun jolloin ajo kääntyi taas pois joelta. Onneksi tuli pikainen hukka ja koira jätti rusakon sinne jonnekin. Koiran hukkuminen on semmoinen tapahtuma etten halua olla semmoista kolmatta kertaa todistamassa enkä varsinkaan oman koiran...
Taikan takapään pitkät karvat olivat ihan täynnä paakkuuntunutta lunta ja tassut umpijäässä. Sulattelin tassuja kouransilmäsäni aikani ja poistin jäitä. Tassut olivat hemmetin kosketusarat joten päätin että eiköhän se minun ja Taikan Ökyjahti ole paketissa mutta ensi vuonna taatusti uudestaan.
Siinä Taikaa remmissä taluttaessa funtsailin että kun monesti on tullut mietittyä ja jopa ääneen lausuttua ettei ylösajava ole jousimetsästäjälle paras mahdollinen koira niin eihän se homma ole ollenkaan niin vaan tosiasiassa päinvastoin – tapahtumia ja tilanteita riittää monipuolisesti mutta isännän pitää kyetä hyödyntämään ne – minä olen siis ilmeisesti liian huono jousiampuja omalle koiralleni
Tauon jälkeen tusinaan tuli kolme lisää eli kaksipäiväisen Ökyjahdin hieno saldo oli 18 fasaania – ei ollenkaan huonosti.
Perskele – pallokanuunan suunnitteluun niin nähdään mikä on pudotussaldo seuraavassa Ökyjahdissa!!!!
