Kanalintukausi on taas jahdattu tältä vuodelta. Onneksi oli sentään täysimittainen kausi, tämä on kuitenkin itselleni perinteisesti se aktiivisin osa metsästysvuotta. Ellen pahoin erehdy, jahdissa tuli käytyä joka viikonloppu yhtenä tai kahtena päivänä ja toisinaan vielä viikollakin. Saalista tuli yhden pyyn verran, mutta saalishan ei ole se ainoa juttu, mitä tässä harrastuksessa viivan alle jää - minulle ainakin tämä harrastus on ensisijaisesti tapa saada luontoelämyksiä. Kirjoittelenpa tänne jahtitarinoihin varsin muutamia valikoituja sattumuksia syksyn kanalintujahtien varrelta.
Kohtaaminen metsäkauriin kanssaKauden ensimmäisenä viikonloppuna olin kavereiden kanssa perinteisellä kalastusreissulla Oulujärvellä. Koska ajankohta sattui kanalintukauteen, oli mukaan otettava jousikin. Mökin ympäristössä ja lähistöllä oli ihan mukavasti maata, joille kaveri oli kysynyt minulle metsästysluvat.
Pyitä löytyi alueelta melko nopeasti ja pääsin lupaaviin tilanteisiin. Ampumatilannetta ei aivan tullut kuitenkaan ja jossain vaiheessa oli syytä suunnistaa takaisin mökkiä kohti. Sää oli hieman tuulinen ja kun kohta näin männyntaimen heilahtavan jossain vasemmalla, oletin tuulen syylliseksi, kun ei muutakaan ehdokasta näkynyt. Jatkoin matkaa, kunnes kohta näin vasemmalla jotain ruskeaa melko kaukana. Jänis tai rusakko? Tarkemmin katsottuani näin, että metsäkaurishan siellä juoksi rauhalliseen tahtiin. Pysähdyimme molemmat ja katsoimme toisiamme. Tuulen suunnasta johtuen kauris ei minua haistanut ja jatkoi kohta rauhallisesti matkaansa, kadoten näkyvistä.
Ennalta tiesin, että alueella on mahdollisuus kauriin kohtaamiseen, olinhan toissa kesänä autosta noustuani nähnyt otsalampun valossa kolme kaurista laukkaamassa mäntykankaalla. Siksipä olin metsään lähtiessä vielä tarkistanut, ettei mitään rauhoituksia ollut voimassa kauriille tuolla päin. Jatkoin matkaa toivoen näkeväni kauriin uudelleen. Pitkästi en ollut jatkanut, kun näin sen edessäni ehkä 30-40 metrin päässä. Kauris loikki poispäin suhteellisen rauhallisesti. Vasaton naaras.
Nyt alkoi tosissaan kutkuttaa mahdollisuus, että pääsisin ampumatilanteeseen, vaikka en sitä kovin todennäköisenä pitänytkään. Päätin pyrkiä reilummin oikealle toivoen, että kauriin kulkureitti sattuisi sopivasti ja olisin edelleen tuulen alla sen saapuessa toivottavasti sopivalta hollilta. Näin toimien pääsinkin näkemään kauriin vielä kerran - se oli edennyt juuri ajattelemaani reittiä, mutta oli ehtinyt paikalle ennen minua. Se oli ehkä 40-50 metrin päässä ja kun se vielä hieman jatkoi matkaansa, sai se vihdoin vainun minusta ja silloin sitä vietiin: hurjin, pitkin loikin se katosi saavuttamattomiin. Olisihan se ollut komeaa palata mökille kauris olalla, mutta kyllä kauriin näkeminen sykähdytti näinkin!
Päivällä soiva ukkometsoKauden alkupuolella Jarkko A. oli vieraanani Kärsämänkylässä. Aamun teerikytiksen jälkeen suuntasimme perinteisesti Temmesjokivarteen jatkamaan jahtia, lähinnä pyitä tavoitellen. Molemmat olimme taljajousen kanssa liikkeellä. Aivan ensimmäisiä kutsuvihellyksiä puhallellessamme Jarkko viittasi minut luokseen: metson soidinääntä! Kello oli n. 11:20 eli ei mikään tyypillinen soidinaika. Ylipäätään metsoja olemme kohdanneet tuolla alueella harvoin, joten olimme havainnosta innoissamme.
Näköyhteyttä lintuun ei tuossa vaiheessa ollut. Ehdotin, että vedämme pitkää tikkua siitä, kumpi saa yrittää hiipiä ampumatilanteeseen. Syke nousi jo pelkästä ajatuksesta, että saisi yrittää hiipimistä tilanteeseen, siinä määrin suuri unelma se metsosaalis on. Jarkko veti kuitenkin pidemmän korren. Kertasimme hiivintätekniikan: liikettä vain hionnan aikana pari askelta ja naksuttelun aikana täysin hiljaa ja liikkumatta. Kummallakaan meistä ei entuudestaan ollut kokemusta soitimelle hiipimisestä.
Toivotin onnea matkaan ja saatoin jossain määrin seurata tilannetta, vaikka en itse lintua nähnytkään. Jarkko sai havaita, että lintu soi pyrstöään levitellen männyn oksalla - olimme olettaneet sen olevan maassa. Soidinäänen kuullessamme lintu oli meistä vain noin 70 metrin päässä - ääni on todella vaimea verrattuna teeren soidinääntelyyn. Jarkon hiivintä eteni aina 25 metriin asti, jolloin välissä oli vielä reilusti risuja ja ampumatilanteeseen pääsy olisi vaatinut pientä sivuttaissiirtymää. Metso mykistyi useiden minuuttien ajaksi Jarkon pysyessä tiukasti liikkumatta. Lopulta tilanne laukesi ja lintu otti siivet alleen, jolloin minäkin pääsin sen näkemään. Hieno tilanne - metso jousiampumaetäisyydellä! Varsinaiseen ampumatilanteeseen pääseminen olisi kuitenkin vaatinut linnulta vielä pidempää pinnaa. Haulikkomiehellehän tilanne olisi ollut tuolta rajalta jo varsin hyvin hoidettavissa: linnun olisi voinut vaikka tarkoituksella säikyttää liikkeelle ja ampua lentoon.
TeerijahdissaKävipä tänä syksynä niin, etten päässyt riistalaukausta teerelle ampumaan. Tuttu paikka tuntui taantuneen: ennen kauden viimeistä viikonloppua näin kerralla enimmillään viisi lintua ja minkäänlaista soidinintoa pääsin todistamaan vain pari kertaa. Soidinpellon sijaan keskitin kyttäysyritykset pääosin lähialueen puihin.
Paras "läheltäpititilanne" oli omalta osaltani, kun reilun tunnin odotuksen jälkeen kuulin vaimean "kot" -äänen. Totesin, että nyt on teeristä elonmerkkiä. Taisin siinä suhauttaa vielä kertaalleen teeripilliin, asetuin kojussa polvilleni ja päätin tehdä vielä harjoitusvirityksen kohti 18 metrin päässä olevaa latvaa, josta olen yhden teeren aiemmin ampunut. Jousi vireeseen, vesivaa'an tarkistus ja jousi vaateriin, tähtäys - no niin, sinnehän laski siinä samassa teerikukko! Mainio ajoitus kertakaikkiaan, mutta: lintupa laski väärälle puolen latvusta. Sen pää vilkkui havujen seasta, eikä kroppaa tahtonut kunnolla erottaa. Näin kuitenkin sen käytöksen olevan huoletonta, linnun nokkiessa oksistoa sen sijaan, että olisi kaula pitkällä tarkkaillut ympäristöään. Nuolessa oli avautuva leikkuri, jonka uskon olevan melko risuherkkä. Päätin purkaa virityksen, vaihtaa tilalle kiinteällä leikkurilla varustetun nuolen ja katsoa, josko uskottavaa ampumatilannetta kehkeytyisi. Teeripä päätti kuitenkin siinä vaiheessa vaihtaa maisemaa.
Viime sunnuntaina kuvastimme Jarkko A:n kanssa matalassa koivikossa aivan soidinalueen vieressä. Lauantaina pellon reunuspuissa näkyi Jarkon arvion mukaan satakunta teertä, mutta olivat väärässä paikassa. Nyt olivat linnut kuitenkin vihdoin jostain löytyneet. Kymmenittäin lintuja kyllä ylitti silloin matalalla oman passini. Arvelimme kuvastusmahdollisuudet sitten seuraavana aamuna aika hyviksi: linnut voisivat olla kiinnostuneita tulemaan koivuihin syömään, kun lumikerros oli nyt peittänyt metsissä mahdollisesti vielä olevat marjat.
Aikanaan linnut tulivatkin, mutta ylittivät passimme - näimme niiden laskevan toiseen paikkaan. Aamu oli aika kylmä ja pattitilanteen kestettyä yli tunnin, ilmoitti Jarkko halukkuutensa käydä ajamassa linnut liikkeelle, jotta saisi itsensä lämpimäksi. Näin päätettiin toimia, oli aivan mahdollista, että ne laskisivat passikoivikkoomme ja ainakin itse pääsisin ampumatilanteeseen.
Muutaman minuutin päästä sain Jarkolta puhelun: nyt istuu teerikukko koivussa passikojunsa vieressä. Mies itse vain oli jo siinä vaiheessa keskellä peltoa... Näin se homma etenee, totesimme, ja ainoa kuville laskenut teeri pääsi näin pälkähästä. Myöhemmin parvi teki ylilennon kohti alkuperäistä tulosuuntaansa ja kun itse lähdin kojustani etsimään niiden laskeutumispaikkaa, tuli vastaani männikössä kanahaukka pääni korkeudella. Se sujahti ohitseni aivan vierestä, yritti iskeä "teeriin" matalalta kuin tutkassa näkymätön hävittäjä konsanaan, mutta havaitsi puihin ripustamamme kuvatukset kuitenkin epäaidoiksi. Ehkäpä haukan läsnäolo olikin tehnyt pitkin syksyä teerien käytöksestä niin vaikeaa.
Varo mitä toivot, se voi toteutuaViime lauantaina olimme Jarkko A:n kanssa taas Temmesjokivarressa. Pyitä oli ollut tuolla pitkin syksyä erinomaisen hyvin, mutta nyt emme olleet nähneet ainuttakaan. Arto N:n toisaalta kiväärillä ampuma metso oli vasta parin päivän vanha asia ja siinä kulkiessamme mietiskelinkin ääneen, kuinka kiva olisi nähdä tuollakin alueella useammin metsoja ja miten sellaisen näkeminen jossain puunlatvassa loisi hienoa tunnelmaa ilman ampumatilannettakin. Olin siinä puolittain taaksepäin kääntyneenä selittämässä tätä hiljaisella äänellä Jarkolle, kun hän totesi, että etumaastosta karkkosi juuri metso pienen hakkuuaukon laidalta. Kappas!
Jatkoimme taivaltamme muutaman sata metriä ja päätimme siirtyä ojalinjaa pitkin hieman kauemmaksi joesta. No silloinpa karkkosi edestämme metso, varmaan se samainen lintu. Metso nousi mäntyyn yli sadan metrin päässä - edelleen vain Jarkko näki tilanteen. Lähestyimme hissukseen mutta kuitenkin melko avoimesti 70 metrin päähän. Siellä se iso metso istuskeli täydellisellä kiväärihollilla puolivälissä mäntyä - komea näky! Meillä oli aseena kuitenkin jouset ja mietimme, mitä mahdollisuuksia meillä olisi. Emme saaneet vielä strategiaamme valmiiksi, kun lintu pudottautui siivilleen. Totesin ääneen, että nyt lähti. Katsoin ison linnun pakenemista.
Hetkinen! Eihän se pakenekaan, vaan tulee matalalla suoraan kohti pitkin ojalinjaa! Nyt äkkiä jousi vireeseen, "vastapalloon" ampuminen olisi jopa aivan realistinen mahdollisuus ampua metso lennosta. Pahus sentään, lähdön myöhästymisen takia en ehtinyt saada pakettia ampumavalmiiksi ajoissa. Metso ohitti minut korkeintaan viiden metrin päästä, eikä Jarkon huonommasta asemasta ammuttu nuoli tavoittanut kohdettaan. Mutta olihan hieno tilanne, eikä välttämättä kovin pian toistu. Lentoonammuntaa harjoitelleelle vaistoampujalle tilanne olisi varmaan ollut kaikkein otollisin. Toiveeni metson näkemisestä toteutui kuitenkin korkojen kera, sillä paluumatkalla näimme vilaukselta vielä yhden metson.
PyysaalisTämä tapahtui kauden alkupuolella samana viikonloppuna, mutta seuraavana päivänä siitä, kun olimme kohdanneet soivan metson. Koko viikonloppu oli metsästetty ja mökille palattu. Hanskat oli lyöty tiskiin, eipä tullut saalista, vaikka pyitä oli näkynyt hyvin. Kävipä kuitenkin niin, että mökin kohdalla toisella puolella jokea viheltelikin innokkaasti pyy. Ehkä Jarkon päivällä ennen pyyjahtiin lähtöä viheltelemät luritukset olivat saaneet sen puolustamaan reviiriään. Eihän siinä auttanut kuin jatkaa vielä jahtia ja alkaa taas pillipiiparin hommiin. Aikamme yritettyämme pyy laskeutui minulle unelmahollille 16 metriin männyn oksalle. Se kesti myös jousen virityksen. Tähtäys kohdalleen ja mahdollisimman hallittu puristus. Avautuva leikkuri, johon olin Varjaagin vierailun aikana lisäksi viritellyt yhdenlaisen shokkikärjen, pudotti pyyn oksalta kuin rukkasen. Vanha sanonta "merta edempänä kalassa" tuli väkisinkin mieleen tämän saaliin kohdalla, kun koko viikonlopun olimme yrittäneet muualta!
Mieluusti olisin ampunut pyylle kaveriksi toisenkin linnun, mutta melko kovakaan yritys ei siihen nyt riittänyt. Hyvät tunnelmat kuluneesta kaudesta joka tapauksessa jäivät.
